tiistai 6. maaliskuuta 2018

Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, omaelämäkerrallinen essee




Olen miettinyt muutaman päivän, miten kirjoittaa tästä kirjasta, josta pidän niin tavattoman paljon. 

Miksi pidän siitä niin paljon? 

Yksi vastaus on kirjoittajan asenne. Kun ajatellaan 27-vuotiasta miestä kirjoittamassa esseitä omaan elämäänsä pohjautuen, tulee helposti mieleen röyhkeä kukkoilu ja kuvien kaataminen. Tiedämme Timo Hännikäisen ja muutamat muut aikamme "ajattelijat". 
Rafael Donnerin teos Ihminen on herkkä eläin tarjoaa vastakohdan räävittömille itsetehostuskirjoituksille. Se on vaatimattomalla asenteella kirjoitettu, suuria teemoja vakavasti käsittelevä esseekirja. 
Kirjoittaja vähättelee ikäänsä, mutta tuo juuri nuoren ikänsä ansiosta esiin jotain aivan uutta ja raikasta. Vapaus, häpeä ja usko ovat yleisiä esseeaiheita myös vanhoilla parroilla, nuorella on niihin oman sukupolvensa sanoma.  

Olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon, että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle.

Pidän kirjasta sen pitkälle työstettyjen, rehellisesti käsiteltyjen teemojen vuoksi.

Ja lopuksi, pidän tästä kirjasta varmaan myös aivan henkilökohtaisista syistä. Olen itse saanut seurata ja ihailla kolmen pojan varttumista miehiksi. 

Donner käsittelee teemoja omista kokemuksistaan lähtien. Hän on  koululaisena maalaiskoulun pihassa, jossa pikkupojilla on omat elämän nyrkkisääntönsä, yksinäisenä vaihto-oppilaana australialaiskylän leirinuotiolla, hölmöyksiin ajautuvana reppureissaajana, nuorena miehenä lyhytfilmejä tekemässä, uteliaana matkailijana amerikkalaissotilaiden mukana tokiolaisella strippiklubilla ja vanhempiensa kotona Helsingissä pidättelemässä itkua oman isän kertoessa vakavasta sairaudestaan. 

Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisesti pidän niistä, joissa aiheena on miehenä elämisen vaikeudet.

Nykyisessä kampanjassa naisten seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi unohdetaan usein, että on miehiä ja miehiä. Suurimmalla osalla miehistä ei ole, edes piilevänä, mitään taipumusta alistaa ja esineellistää naisia. Hassua, että tällainen lause edes pitää kirjoittaa. Tämä ajatus on siis omani ja liittyy sinänsä tarpeellisen metoo-kampanjoinnin ylilyönteihin ja reunakasvustoihin (lainaan hdcanisin edellisen kirjoitukseni kommentissa aivan muussa yhteydessä käyttämää termiä). Kuka meistä ei haluaisi päästä irti seksuaalisesta häirinnästä!

Viimeiset neljä esseetä keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjoittaja tietää olevansa monella tavalla etuoikeutettu, niin maailman mittakaavassa kuin kotiympyröissäkin, osittain isänsä aseman ja omaisuuden vuoksi.
Etuoikeutettu ihminen kokee syyllisyyttä ja vaikeutta löytää motivaatio, kun elannon hankkiminen ei ole välttämättömyys vaan merkitys pitää löytää jostain muusta. 

Olen tehnyt erittäin vähän töitä. En ole rakentanut taloja, kyntänyt peltoja, istunut kassalla tai asiakaspalvelupisteessä, en ole troolannut kaloja, lakaissut katuja, kiillottanut kenkiä. ... Olen totaalisen hyödytön yksilö. Loinen, juotikas. Jos katoaisin, yhteiskunnan ei tarvitsisi olla huolissaan, vaan maan talous päinvastoin pyörisi hitusen sujuvammin.  

Brunein sulttaanin pojan, Alfien, kuusivuotisökyilyjuhla saa kirjoittajan kauhistelemaan tilannetta, jossa yksilö voi rakentaa dollarin seteleistä 2200 kilometriä korkean tornin samassa maailmassa, jossa toiset näkevät nälkää. Miten me olemme antaneet rakentaa maailmaamme systeemin, joka on aivan epäreilu ja järjetön? 

Kun suomalainen herkkä nuori mies kuulee amerikkalaissotilaiden Dannyn, Tonyn ja Jeffin puhuvan naisista tavalla, josta presidentti Trump käyttää nimitystä 'locker room talk',  hän ihmettelee, näinkö on tarkoitus puhua miesten kesken ja mille hänen oikein on tarkoitus nauraa. Kun hän näkee miesten sopeutuvan täysillä strippipaikan elämysmaailmaan, hän kavahtaa. Hän ei osaa mennä mukaan, vaan tekee ympärillä pyörivien itäeurooppalaisten tyttöjen olon vaivautuneeksi sopeutumattomuudellaan. 

Amerikkalaiset istuvat suu hymyssä  naiset sylissään ja flirttailevat heidän kanssaan, ostelevat heille drinkkejä, ostavat koreografian ja narratiivin, suostuvat yhteiseen valheeseen, eivät halua nähdä totuutta näistä naisista ja heidän alistetusta asemastaan.
Minun tekee pahaa. 
En voi, en halua. tällainenko maailma on? Kuinka tämä voi olla hyväksyttyä, normaalia?

Itkua käsitellään kirjassa tärkeänä viestinnän ilmiönä. voimavarana ja sosiaalisena liimana. Sen pitäminen epämiehekkäänä on miesten riistoa. 

Jos haluat tietää, miltä näyttää kun mies itkee, käy jonakin lämpimänä kesäyönä kävelemässä Helsingin kaduilla.
...Suomalainen mies saa olla herkkä vain täällä: alkoholin, yön nimettömissä huoneissa. Häneltä on riistetty oikeus itkeä. Se katosi jo kauan sitten, sillä koulunpihalla hän oppi, että oikeat vahvat miehet eivät itke, ja kielsi itsensä, haavoittuvuutensa ja inhimillisyytensä, kunnes eräänä päivänä tiesi, millaista on olla mies, mutta ei enää tiennyt, millaista on olla ihminen. 

Donner luettelee naisten ongelmia, jotka ovat muutoinkin hyvin tiedossa, mutta hän luettelee myös miesten ongelmia, jotka usein ohitetaan miesten omana syynä. Itsemurhat, naisia alhaisempi eliniän odote, väkivallan uhka, pitemmät vankeusrangaistukset kuin naisilla, väärät pedofiliasyytökset, isäksi puijaaminen, syrjäytyminen, ulkonäköpaineet, oikeus paeta sotaa, väärät miehisyyteen liitetyt odotukset.  

Naisten ongelmien pitäisi olla miesten ongelmia, mutta miesten ongelmien pitäisi niin ikään olla naisten ongelmia.

Nostan esiin vielä yhden epäortodoksisen ajatuksen: huono itseluottamus on myös hyvä asia. Ihmisen paisunut ylimielisyys ja piittaamattomuus on saanut ja saa aikaan paljon pahaa. 

Suomen kaltaisissa maissa ei sodita eikä tehdä kansanmurhia. Suomalaiset voivat olla ylpeitä, mutta emme missään nimessä ole röyhkeitä, ja siitä saamme kiittää vajavaista itseluottamustamme. Olen kiitollinen myös henkilökohtaisista jarruistani, sillä ne auttavat minua näkemään asioita toisten näkökulmasta.  Näen omat puutteeni ja heikkouteni ja pystyn siksi helpommin samastumaan toisten puutteisiin ja heikkouksiin. Yritän - ainakin uskon niin, ainakin toivon niin - antaa toisten näkemyksille yhtä suuren arvon kuin omilleni ja antaa toisille yhtä paljon tilaa ja kunnioitusta kuin itse vaadin. 

Kuvasin Rafael Donnerin kirjan hänen isänsä Jörn Donnerin tuoreen romaanin päällä. Jörn Donnerin kirja on nimeltään Vesi on verta sakeampaa. Se on löydettyihin kirjeisiin perustuva rakkauskertomus. Haluan kuvallani ilmaista, että meidän on ehkä hyvä antaa maailma uuden osaavan, nohevan, moraalisen ja nykyaikaa osaavan sukupolven haltuun. 
Rafael Donnerin kirja ei ole mikään yksityinen isänmurhakirja. Se sisältää sukupolvien eron ja kysymyksen, miten olla katkeroitumatta, kun maailma ympärillä muuttuu eikä itse pysy siinä muutoksessa enää mukana. 
Isästään Rafael Donner toteaa:"Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?"

17 kommenttia:

  1. En ole lukenut Rafael Donnerin kirjaa, mutta satuin näkemään hänet televisiossa. Vallan miellyttävän ja vilpittömän oloinen nuori mies, semminkin kun tietää hänet isänsä pojaksi. Se ei ehkä ole kaikissa suhteissa ollut helpoimpia lähtökohtia?

    Vaan mitäpä sitä tietää toisista ihmisistä. Erilaisia leimoja tulee lyötyä niin kovin helposti. Pitäisi vain osata ottaa ihmiset sellaisina kuin he ovat.

    Kuulun muuten itse niihin tasa-arvon kannattajiin, jotka vähän vierastavat kovin kärkästä feminismiä. Eihän tasa-arvossa ole kyse miesten ja naisten välisistä suhteista, vaikka toki myös niistä, vaan ihmisistä ja niistä lukuisista ja erityyppisistä suhteista, joita heidän välillään on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. TV1:n Perjantai-ohjelma, eikö vain? Panin merkille saman Rafael Donnerissa, sanoisinko sivistyneisyyden, joka on vallitsevana piirteenä myös hänen kirjassaan.

      Olet Pekka niin oikeassa tuossa, mitä sanot feminismistä.
      Olen aina lukenut itseni feministeihin, mutta viime aikoina siihen on tullut röyhkeitä piirteitä, joita vierastan. Miehiä yritetään kovasti komennella ja muuttaa ilman heidän suostumustaan. Tasa-arvostahan pitää keskustella yhdessä ja kunnioittaen. Pitää keskustella myös siitä, mitä on olla mies eikä tuomita miehekkyyden parhaita puolia romukoppaan joutavina. Kuka edes on pitkään aikaan kertonut, että miehillä on myös hyviä ominaisuuksia!
      Donner on kanssamme samaa mieltä. Hän sanoo näin:"Monien mielestä feminismi on naisasiaa. Ei se ole - se on ihmisasiaa."

      Poista
    2. Juu, Perjantai-ohjelmassapa hyvinkin.

      En ylipäätään ymmärrä sitä, että ihmisiä arvotetaan jonkun heihin liittyvän ryhmän tai ominaisuuden mukaan. Kuten sukupuolen, iän, rodun, kansalaisuuden tai vaikkapa asuinpaikan mukaan. Kyllä kai kaikissa ryhmissä on kunnon ihmisiä? Ja sitten niitä vähemmän kunnollisia. Ei johonkin ryhmään kuuluminen ketään ylennä, niin mukavaa kuin ryhmän jäsenyys voi joskus ollakin.

      Poista
  2. Minäkin pidin Rafael Donnerin vaatimattomuudesta ja jollakin tapaa viattomanoloisesta kirjoitustavasta. Ihan tosiaan tarpeeksi on niitä, jotka huutavat suureen ääneen ja luulevat paljon tietävänsä. Väittäisin, että tämän tyyppiselle kirjalle on suorastaan tilausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, toivokaamme, että tästä viehättävästä tyylistä tulee "uusi normaali"!

      Poista
  3. Miellyttävän ihmisystävälllisiä ja viisaita, toiveikkaita, järkeviä ajatuksia nuorella Donnerilla. Ilahduttavaa saada tietää tällaisesta teoksesta. Mukavaa keskiviikkoa, Marjatta, kiitos esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rita, kiitos kun luit!
      Tämä kirja elähdyttää kaiken aivan päinvastaisen, kyynisen asenneilmaston keskellä. On niin hienoa, että joku kirjoittaa tunteiden puolesta ja näkee ihmisen pienenä herkkänä eläimenä.
      Hyvää keskiviikkoa sinulle myös!

      Poista
  4. Marjatta,

    Kirjoitat hyvin kun sanot: "Nykyisessä kampanjassa naisten seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi unohdetaan usein, että on miehiä ja miehiä. Suurimmalla osalla miehistä ei ole, edes piilevänä, mitään taipumusta alistaa ja esineellistää naisia. Hassua, että tällainen lause edes pitää kirjoittaa."

    Tämä juttu jää monesti mainitsematta. Minä tiedän itsekin miehiä, jotka ovat alistaneet naisia ja tehneet läheisilleen pahaa. Kuitenkin nämä miehet ovat pieni vähemmistö ainakin niistä miehistä joita vähänkään tunnen, joskin tällaisia miehiä on miltei missä hyvänsä sosiaalisessa ryhmässä.

    En ymmärrä naisia, jotka kohtaavat miehen ja tuntuvat ajattelevat miehiä kuin näkisivät heissä automaattisesti vihollisen. Tällainen asennoituminen täytyy kummuta omista pahoista kokemuksista tai sitten aivopesusta, joka ei ole tervettä.

    Jos ajattelen, niin yleensä miestä kiinnostaa nainen kaikin muunlaisin tavoin kuin ikävässä ja väkivaltaisessa mielessä. Mies haluaa miellyttää naista, tehdä tämän olon mukavaksi. Normaalit miehet, joita on varmasti valtaosa, kyllä tietävät rajat ja yleensä käyttäytyvät myös niitä kunnioittaen.

    Nyt tuntuu välillä, että tällainen asiaintila olisi pelkkää huijausta ja että jokainen mies on jollakin tavalla - ainakin potentiaalisesti - jotenkin perverssi ja valmiudessa loukata naista.

    Jos sitten suomalaiset raiskaustilastot eivät näytä ihan hirveiltä, niin sitä selitetään siten, että tietenkin on niin, että ihan tavalliset miehet alistavat, pahoinpitelevät ja hankkivat väkisin seksiä vaimoiltaan / puolisoiltaan kodin seinien sisällä eivätkä rikosilmoitukset siksi lähde eteenpäin. En oikein usko tällaista, vaikka uskonkin, että paljon tapahtuvasta lähisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta.

    Mielestäni tiettyjen naisten erittäin aggressiivinen ja epäluuloinen suhtautuminen miehiin ei ole aivan tervettä tai sitten se on provokatiivista esittämistä. Ainakin niissä piireissä, joissa olen liikkunut, miehet eivät ole tällaisia naisia alistavia ja hyväksikäyttäviä petoja. Myöskään naiset eivät tunnista miehiä tällaisina häiriköinä. Suurimmalla osalla heistä (miehistä tai naisista) ei ole mitään kosketuskohtaa metoo-meininkiin saati että heillä olisi jotain erityistä tunnustettavaa tai kaduttavaa. Toisaalta nämä ihmiset elävät melko säntillisesti, varmasti siinäkin on osaselitys.

    Olen kyllä sitä mieltä, että naisia ja kaikkia ihmisiä ylipäätään on aina mahdollisuus kohdella paremmin. Siksi metoolla on tärkeä tehtävä. Kun on huomattu epäkohtia, ne on hyvä tuoda julki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vesa, näyttää siltä, että se räikein "tarkoitus pyhittää keinot ja oikeuttaa oheisvahingot" -vaihe olisi metoo-kampanjoinnissa ohi ja päästään miettimään tasa-arvoasioita asiallisesti.

      Minusta tuntuu hassulta käsitellä jotain 70-luvulla tapahtuneita asioita nyt. Voihan sitä muistella, että kaikenlaista on ollut, mutta ei sieltä asti kannata nimiä mainita ja alkaa kovistella jotain vanhuudenhöppänöitä pappoja, muistavatko lääppineensä tai pilata kuolleiden mainetta ja heidän kuvaansa perillisten silmissä.

      Toinen ylimitoitettu ja aivan järjetön asia on vanhan taiteen ja taiteilijoiden syynääminen. Helsingin Sanomissakin oli pitkä lista tuomittavista taidealan henkilöistä ja heidän tuotannostaan menneiltä ajoilta. He eivät ilmeisesti olisi saaneet kuvata silloista elämää, kuten se on, vaan aavistella, mikä sopii 2010-luvulla ja tehdä sellaista taidetta.

      Kolmas metoo-kampanjassa minua häiritsevä asia on se, että naiset näyttäytyvät yllättäen kauhean passiivisina häirinnän vastaanottajina. Suomalainen nainen on ollut pitkään vahva ja itsenäinen, kyllä hän on osannut sanoa tarpeen mukaan tuikeasti tai leikkisästi väärällä tavalla lähestyvälle. Ei siinä mitään ihmeellisiä taitoja tarvita.
      Viittaan tässä siis häirintään, huonoon flirttiin yms naisen ikäväksi kokemaan käyttäytymiseen. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta on aina vakavasti otettava asia.

      Olen joskus kuunnellut sivusta miesseuruetta, jossa yksi paahtaa seksistisiä vitsejä ja toiset ovat hiljaa, noloina ja koittavat vaihtaa puheenaihetta. Kyllä kai miehetkin kärsivät noista tyypeistä.
      Luulen, että tällaiset miehet ovat vähenevä ryhmä ilman kampanjointiakin. Häirintä näyttäytyy vääränä nyt, kun sen vastakohtana on yleinen asiallinen käyttäytyminen.

      Pidän tästä vaiheesta, kun aletaan tarkastella tasa-arvoa rakenteissa ja käytänteissä ja keskustelu rauhoittuu.
      Toivon, että ei tulisi mitään keinotekoisia naiskiintiöitä, esim. lehtijuttuihin.
      Elokuva-alalla on (toistaiseksi) vähän naisia ohjaajina ja tuottajina, jolloin on luonnollista, että miehiä tulee enemmän palkituiksi.

      Eiköhän se tästä!

      Poista
  5. Marjatta,

    minulle on sinänsä aivan sama, jos tehdään kiintiöitä, jos se vaikka tuo mahdollisuuksia uusille kirjoittajille ja jos sukupuolten välinen paine sitä myötä tasaantuu - pelkäänpä vain, ettei asia ole ihan näin yksinkertainen siinäkään tapaksessa, että mentäisiin korrektiuden vuoksi kiintiöintiin.

    Pääasia olisi, että miesten ja naisten välillä säilyy normaali, luonteva meininki. Kyllähän me kuitenkin haluamme ja rakastammekin toisiamme (ainakin opimme siihen).

    Tunnen hyvin seksististen vitsien kertoja -tyypin. Sanoisin, että sivistyneissä 70-luvulta alkaen syntyneissä miehissä tätä tyyppiä ei ole enää entiseen malliin. Rohkenen sanoa, että olemme hieman fiksumpia ja tasa-arvoa normaalina lähtökohtana pitävämpiä kuin aiemmat miespolvet:) Vaikka tuskin asiat ovat vieläkään aivan parhaalla tolalla.

    Taidesyynit ovat asia erikseen. Todella todella typerää, en osaa muuta sanoa.

    Toivotaan valoisaa ja luonnollista tulevaisuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vesa, nykyään kirjailijoilla ja muilla taidealan ihmisillä ei ole enää tarvetta ja motivaatiota sellaiseen kapakkataiteilijuuteen, mitä Eino Leino, Sibelius ja muut sen ajan viftailijat harrastivat ravintola Kappelissa ja Jorma Ojaharju, Pentti Saarikoski ja kumppanit myöhemmin Hansassa ja Kosmoksessa örveltäessään. Moraalittomuus ja rappio katsottiin jotenkin lähes kuuluvaksi taiteilijan elämään. Onneksi tämä on muuttunut. Joku saattaa vielä leikkiä tällä vanhalla taiteilijakuvalla, mutta yleistä ja hyvänä nähtyä se ei ole.

      Tavat ovat sivistyneet pitkällä aikavälillä yleensäkin, vaikka aina sitä ei huomata, kun keskitytään oman ajan moraalittomuuteen.

      HS:ssa on nyt kampanja, jossa pyritään valitsemaan haastateltaviksi ihmisiä monipuolisemmin, niin että yhteiskunnan todellisuus näkyisi niin moniäänisenä kuin se todellisuudessa on. Tämä on minusta hyvä tavoite luontevasti toteutettuna, aina asia edellä eikä niin, että huom! huom! nyt tässä puhuu nainen taloudesta ja mies lapsista ja paperiton Suomen aluepolitiikasta. No, ei kai tällaista vaaraa ole.

      On erikoista, että sukupuolten välinen paine on noussut nyt, kun pitkään on menty siihen suuntaan, että erot ovat tasoittuneet. Luulen ja toivonkin, että asiaa käsitellään pian myös laajasti huumorin keinoin, jolloin alkaa lientyminen.
      Nuori Donner sanoo esseessään näin:"Miehet eivät ole Marsista eivätkä naiset Venuksesta; me kaikki olemme Tellukselta. Biologiset erot eivät voi strukturoida meitä ja määritellä meitä ilman suostumustamme."
      Välillä juuri tälle kliseelle naurettiin, sehän on 90-luvulta, mutta kai sitä on käsiteltävä uudestaan.

      Poista
  6. Marjatta, kyllä se on juuri noin kun kuvaat. Kirjoittajilla ei ole aikaa eikä varaakaan notkua baareissa. Moraalittomuus löyhinä sukupuolisuhteina ei varmasti ole kovinkaan monen kirjailijan elämäntapa. HS:n monipuolistamiskampanja on minustakin lähtökohdiltaan kannatettava. Tosin esimerkiksi kulttuurisivuille toivoisin hiukan ammattimaisempaa tekemistä. Niiden taso on laskenut hurjasti. Ehkä kaikki eivät koe näin.

    Donner sanoo kyllä hyvin tuossa lainaamassasi ajatuksessa. Pidän siitä, että sukupuolet näkevät toisensa mahdollisuuksina ja kannustavat toisiaan. Kilpailuasetelma tuntuu huonolta vaihtoehdolta, koska se varmasti myös jarruttaa todellista tasa-arvoistumiskehitystä.

    Perusmiehet, tällaiset kuin minä, tahtoisivat varmasti nähdä naisilla / naisvaltaisilla aloilla asialliset palkat jne. Varhaiskasvatus, sairaanhoito, opetus, sosiaalityö, vanhustenhoito jne. ne kaikki ovat aloja, joissa tehdään aivan mahtavaa ja tuiki tärkeää työtä. Ja naisethan ovat pääasiassa ne, jotka kantavat kuorman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta!
      HS:n kulttuurisivuilla voisi minustakin olla hieman kipakampi ote, erilaisia mielipiteitä ja myös arvostelevaa taidekritiikkiä ei vain esittely- ja kehutyyppistä.

      Poista
  7. Juuri luin (ja bloggasin) kirjan, ja rehellisyys teki minuunkin vaikutuksen. Vaikka olen yliskeptinen (miksi puhuttiin vain isästä, miksei äidistä, miksi juuri nyt jne.) Mutta nuorten miesten näkemykset ovat kiinnostavia ja nuorten ylipäänsä tärkeintä, mitä on. Toivottavasti kirjailija jatkaa uraansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, mielenkiintoinen kysymys tämä, miksi isä esillä, mutta ei äiti.
      Isä on kirjassa esimerkkinä siitä, miten ihmisen on vaikea vanheta. Äiti ei käy siihen aiheeseen, koska hän on niin paljon nuorempi. Siinä varmaan yksi syy.
      Tulee mieleen myös sellainen, että isät ovat usein pojille ongelmallisempi asia kuin äidit. Omassa perheessä olemme todenneet, että pojat kertovat minulle helpommin tunneasioistaan ja pettymyksistään, ja isälleen he taas rientävät kertomaan saavutuksistaan.
      Voi myös olla, että äiti ei halunnut esiintyä tässä kirjassa, ja kyseessähän ei ole elämäkerta, vaan elämäkerrallista ainesta sisältävät esseet.

      Poista
  8. Tulin kurkistamaan mitä olet kirjoittanut tästä kirjasta, samoilla linjoilla ollaan :) Tässä kirjassa on kyllä aineksia niin paljon, että kirjabloggarit ovat tarttuneet kuka mihinkin täkyyn. Hauska selailla näitä nyt kun olen itsekin lukenut kirjan! / Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivä kun tulit. :)
      Minulla jäi se tärkeä seikka pois, minkä taas sinä olet huomannut, että tässä kirjassa on suomenruotsalaisten kirjailijoiden perintöä.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...